Pimeän jälkeen

Juhannus sujui maissia nakerrellessa ja dippaillessa leipää avokadososeeseen. Saatoin myös paistaa samosoita ja syödä huomattavan määrän mansikoita, kirsikoita, persikoita ja sen sellaisia (ja ehkä ihan vähän jäätelöä :) ). Käytiin pitkillä kävelyillä sekä keskustassa (jossa oli perinteiseen tapaan kovin hiljaista) että ihastelemassa vehreää lähiöluontoa.  Oman juhannukseni perinteisiin on hyvin harvoin kuulunut maaseudulle suuntaaminen, joten tänäkin vuonna tuntui luonnolliselta jäädä nauttimaan rauhasta tänne, mistä suurin osa kaikkoaa muualle. Valon kanssa esimerkiksi mökille matkustaminen tuntui raskaalta ja vaikealta ajatukselta, varsinkin sitä mukaa, mitä enemmän apuvälineitä tarvittiin. Nyt tuntuu  siltä, että miksi ei matkustettu enemmän, mutta saman tien tiedän myös, että Valo nautti eniten tutusta, turvallisesta ja ennustettavasta ympäristöstä eikä olisi oikeasti saanut matkustelusta hirveästi irti. Maissintähkää jyrsiessäni muistelin joka tapauksessa kaiholla sitä, kuinka

Tein kävelylenkin pitkin samaa reittiä, jota usein mentiin Valon kanssa viime kesänä ja syksynä. Annoin jalkojen vaeltaa pitkin hiekkatietä ja muistojen vallata mielen. Millaista oli työntää niin tutuiksi käyneitä harmaa-oransseja apuvälinerattaita rohisevalla tiellä... Raskaat ne olivat ja huonosti jousitetut, mutta ketterät ja kohtuullisen vakaat, ainakin kun kaikki mutterit olivat kireällä. Tuoksuttelin ruusupuskia, muistelin kuinka tässä ja tässä pysähdyttiin kuuntelemaan heinäsirkkojen konserttia, nyt ne eivät vielä sirittäneet. Ruohikolle, puiden alle suunniteltiin syksyllä piknikretkeä kesää varten. Askelet veivät metsän keskelle puhkotulle pururadalle. Rattaat olivat tosi raskaat työntää niissä. Pururadan reunalla on metsään osoittava kyltti, jossa lukee "muistokivi". Rattailla sinne ei päässyt, nyt poikkesin katsomaan. Metsän keskellä oli aukio, jossa nökötti kivi metallilaatta kyljessään. Se oli joukkohaudan muistomerkki, sisällissodan peruja. Linnut lauloivat, hy

Valon kuolemasta tuli kuluneeksi neljä pitkää kuukautta. Normaalioloissa se voisi tuntua lyhyeltäkin ajalta, mutta nyt se on tuntunut pidemmältä kuin mikään aikoihin. Kesäisin meillä oli tapana lähteä iltapesun jälkeen vielä kävelylle. Valo sai yöpuvun päälleen ja pääsi rattaisiin fiilistelemään kesäiltaa. Kierrettiin pitkiäkin lenkkejä. Päivisin käytiin keinumassa. Valo jaksoi keinua loputtomiin sylissäni ja sitten neuvoteltiin, että kuinka usein voidaan pitää pieni tauko ja upottaa varpaat hiekkalaatikoon, koska äidille tulee paha olo keinumisesta. Liukumäkeä kokeiltiin yleensä pari kertaa kesässä, enimmäkseen se oli nounou, varsinkin myöhempinä vuosina kun vartalonhallinta alkoi olla yhä heikompaa. Tänä kesänä ei tule lenkkejä rattaiden kanssa, ei keinumista, ei varpaita hiekkalaatikossa. On tyhjä olo. Eilen kävin kuuntelemassa geneetikkoa, joka oli vastuussa Valon diagnoosin selvittelystä. Eipä siinä paljoakaan uutta tietoa tullut, koska mutaatiosta ei juuri tiedetä. Valo on aino

Olen muistellut Valoa paljon, kelannut taaksepäin ja miettinyt intensiivisesti vietettyjä vuosia joiden aikana ei ehtinyt pahemmin pysähtymään. Sitä mentiin siihen suuntaan, mihin tuntui, että täytyy mennä. Eikä noista vuosista ole päälimmäisenä mielessä kivut, väsymys, epätoivo tai pelko. Vaan Valon hymyt, äänien mukaan kääntyilevä pää, rauhallinen olemus, läheisyys ja jutteluhetket. Olen miettinyt paljon sitä kuinka Valo koki meidän arjen. Siivoushetkien imurin äänen ja lattianpesuaineen teepuuöljyn tuoksun. Kävelyretkien tuoksu- ja äänimaailman. Sohvan nurkassa köllöttelyn. Mummun ja vaarin vierailut. Tottakai sitä muistaa myös omat ei-niin-tähtihetkensä äitinä. Kyllä me oltiin välillä superkiukkuisia tosillemme. Mutta eikös sekin kuulu elämään, että on lupa ja oikeus tuntea koko tunteiden kirjo, tietäen, että side ja rakkaus on niin vahva, ettei sitä mikään murra. Joitakin asioita on ihmismielen mahdoton käsittää. Kuten että avaruus on rajaton ja alati laajeneva. Tai että jos