Pimeän jälkeen

Olen kuluttanut viikkoja jo jonkin aikaa sairaslomalla, enimmäkseen sohvalla maaten. On tullut katsottua dokumentteja, luettua kirjoja, parsittua sukkia ja vain tuijoteltua ikkunasta ulos musiikkia kuunnellen ja ajatuksiin vaipuen. Toisin kuin Valon odotusaikana, en ole nyt ollut täysin vuodelevossa, ja se on ollut ihanaa. Olen sallinut itselleni pieniä siivoushommia, leipomista ja kokkaamista. Suurin osa on päässyt pakkaseen joulua odottamaan. Hormonit ja ikiaikainen perimä käskevät kuuraamaan pesää ja varaamaan ruokaa tulevan varalle.  Mieli askartelee jo paljon tulevassa. Kyynärpään, polven tai kantapään yrittäessä kaivautua vatsanahkan alta, tulee konkreettiseksi se, että meille tosiaan on tulossa uusi perheenjäsen. Ja samalla se ajatus tuntuu ennenaikaiselta. "Katsotaan nyt, miten tämä menee", sanoo se puoli minusta, joka on joutunut todistamaan sitä, ettei elämä suju suunnitelmien tai toiveiden mukaan. Olen joutunut jättämään kuolleiden lasten omaisille tarkoitetut v

Juttelin meidän perheen esiteinin kanssa läheisyydestä ja kosketuksesta, niiden merkityksestä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja suhteissa. Jouduin vuodattamaan muutaman kyyneleen kun esikoinen totesi, että hänen voimakkain muistonsa kosketukseen ja läheisyyteen liittyy siihen aamuun kun Valo kuoli, halaukseen, jonka hän minulta sai. Sain siinä lauseessa koko loppuelämän äitienpäivälahjat kerralla. Äitiys kuuluu elämässä siihen kategoriaan, jota ei haluaisi möhliä. Kyseessä on maailman rakkaimman ihmisen elämä, hänen psyykensä, itsetuntonsa ja elämässä selviytymisensä perusta. Äitiys ei ole rakettitiedettä, mutta se vaatii läsnäoloa. Eletty elämä tekee viisaammaksi ja virheistään oppii. En tiedä, onko elämässä vääriä ratkaisuja, sillä valintamme muovaavat meistä sen, keitä olemme. Kasvaakseen ihmisenä on kuitenkin osattava pysähtyä katsomaan tehtyjä valintoja ja arvioimaan, onko menossa siihen suuntaan, mihin haluaa, tekeekö arvojensa mukaisia valintoja. Äitinäkin sitä tekisi

Tasaisin väliajoin nousee keskusteluun perhevapaiden tasapuolinen jakaminen, äitien jumiutuminen kotiin, isien osallistaminen perhe-elämään ynnä muu. Tämä keskustelu käydään aina, enemmän tai vähemmän naamioituna, talouspoliittisista lähtökohdista käsin, sillä eihän pohjoismaisen demokratian näkökulmasta mitään tärkeämpää taida  ollak aan kuin käytetyt tai säästetyt eurot? Olen seurannut viimeisintä keskustelua taas varsin tiiviisti, samalla pohtien, miten omat perhevapaani hoidan sekä tehden havaintoja isien asemasta systeemissä. Minulla on ollut ilo ja onni kokea elämäni ensimmäistä kertaa odotusaika, jossa lapsen isä on tiiviisti ja innolla mukana, vertaillen kanssani vaunumerkkejä, tietäen tasan tarkkaan millä raskausviikolla mennään ja kantaen kotiin vauvanhoitotarvikkeita kun "sattui kävelemään sen osaston ohi kaupassa". Hän on myös omasta halustaan osallistunut jokaiselle neuvola- ja lääkärikäynnille.  Luulisi, että tällainen aktiivinen isä otetaan ilolla vastaan j

Olen kantanut keväästä asti mukanani salaisuutta. Ensin tuo salaisuus oli vain kahden solun kokoinen. Joka päivä se on kasvanut vähän kerrallaan ja nyt se täyttää jo puolet etumuksesta, potkien kylkiluita ja nyrkkeillen kohti nivusia. Se pamauttaa takaisin jos mahaa silittää tai painaa, rupeaa hytkymään kun soitan musiikkia tai laulan ja järjestää bileet kun yritän saada unen päästä kiinni. Meille tulee vauva. <3  Laskettu aika on tammikuun puolivälin jälkeen, mutta koska takana on kaksi ennenaikaista synnytystä, niin olen yrittänyt vain tehdä beben kanssa diilin, että ennen joulua ei tarvitse tulla. Että me jaksetaan odottaa sinne asti. Tämä vauva on kertakaikkisen toivottu, haluttu ja odotettu. Sille annettiin lupa vielä kun Valo oli elossa. Haaveilin siitä, kuinka Valosta tulisi isoveli ja kuinka olisi joku pieni, joka kävisi vetämässä häntä sukista ja antamassa suukkoja. Mutta Valon piti lähteä. Eikä me haluttu kuitenkaan pysäyttää elämää sen vuoksi. Vähän kyllä jännitti,