Pimeän jälkeen

Viimeinen viikko on vauvanhoidon ohella mennyt Turun tapahtumia sulatellessa ja siihen liittyviä artikkeleita lukien, omia ajatusketjuja edestakaisin seilaillen. Ollakseni ihan rehellinen, ei terroriteko sinänsä juuri hätkäyttänyt, lähinnä pettyneenä totesin, että nyt se tapahtui täälläkin. Olihan nimittäin aika suuret todennäköisyydet siihen, että ennemmin tai myöhemmin näin käy. Yllättävä fakta oli se, että se tapahtui Turussa, mutta ehkä se johtuu vain omasta Helsinki-napaisuudestani. Terrori-iskuihin turtuu helposti, koska niitä tapahtuu niin paljon. Täytyy pysähtyä oikeasti miettimään, mitä on tapahtunut, millaista on ollut siellä kaiken keskellä ja mitä tapahtunut tarkoittaa uhreille ja omaisille... Joka tapauksessa monikulttuursisuudesta, maahanmuuttajista  ja uskonnoista keskusteleminen muuttui taas askeleen vaikeammaksi. Faktat pitäisi ottaa faktoina ja let's face it: terroritekojen tekijät tulevat lähes aina Pohjois-Afrikasta ja ovat nuoria, miespuolisia muslimeja. Tark

Takana kesä ilman jäätelöä ja mansikoita. Tai kirsikoita tai herneitä tai ylipäätään oikein mitään. Seitsemän ruoka-aineen imetysdieetti on pikkuhiljaa laajentunut yrittämisen ja erehtymisen tietä, käsittäen nyt 13 ruoka-ainetta plus suolan ja sokerin.  Kaikki täytyy tehdä itse, koska ruoka-aineiden lista on niin rajoitettu ja lisäksi valmiit tuotteet sisältävät poikkeuksetta lisäaineita. Niitä en halua vielä pakkaa sekoittamaan, vaikka ne yleensä kovin käsiteltyjä ovatkin ja aiheuttavat harvoille oireita. Koska kaikki täytyy tehdä itse, ruokailu vie tuhottomasti aikaa ja niin sanottuja nopeita kaloreita on vaikea saada. Minulla on lähes jatkuvasti nälkä ja paino uhkaa pudota vaikka lisään öljyä sinne tänne ja tuonne. Kiitos ja ylistys, että sain otettua taatelit ruokavalioon, sillä niistä saa sekä kivennäisaineita, energiaa että nopeaa mahantäytettä. Olen puolivakavissani harkinnut taateleiden uittamista oliiviöljyssäkin. Jokainen uusi sopiva ruoka-aine tuntuukin lottovoitolta ja

Ehti kulua kovin pitkä tovi niin, etten nähnyt yhtään unta Valosta. Kaiken tämän vauva-arjen keskellä ei silti mene ohi päivääkään, etteikö Valo olisi mielessäni, tietenkään. Ikävä on muodoltaan hellää kaipausta, muistelua. Riipaisevaakin se saattaa olla, jos pysähtyy kaiken tohinan, kasvun ja kehityksen ihmeen keskelle ja hiljentyy. Katselen päivittäin seinällä olevia Valon kuvia, vaivun hetkeksi ajatuksiin. Keväällä oli ehkä vähän piinaavakin vaihe, jolloin Valon kuolinyö palasi sitkeästi mieleen joka ikinen ilta kun pääsin sänkyyn. Mietin ja pyörittelin päässä niitä samoja asioita, joita olen siellä yhä uudelleen pyöritellyt. Miksi en tajunnut, olisi pitänyt tehdä toisin. Oliko Valolla yksinäistä, pelkäsikö hän, tekiköhän kuolema kovin kipeää. Mietin, kuinka tietoinen Valo oli siinä vaiheessa kun kolmelta aamuyöllä siirsin hänet omaan sänkyynsä takaisin. Mietin ja mietin ja mietin, mutta näiden ajatusten tiimoilta ei taida tulla miettimällä valmiiksi. Nyt olen taas nukahtanut

Kuluneet puoli vuotta kolmosen kanssa ovat olleet intensiivisiä ja haasteellisiakin. Kolmonen on "suuritarpeinen vauva" kuin suoraan oppikirjan sivulta; paljon syliä ja läheisyyttä on tarvittu, oman lisänsä ovat tietysti tuoneet allergiat. Sitteristä ei ole ollut juuri  mitään iloa, kantoliina on sen sijaan ollut apuväline arvossaan. Vaunut ovat ehkä jostain siitä väliltä, käytössä kyllä, mutta jossain vaiheessa matkaa niillä yleensä kärrätään jotain muuta kuin kolmosta, joka nököttää kannettavana sylissä.  Vaikka päivät ovat edelleen täynnä vauvatouhua, niin tässä puolen vuoden taitteessa huomaan, että pikkuhiljaa myös helpottaa. Kun meillä alkuun asui vastasyntynyt, joka heräsi heti alas laskettaessa eikä kertakaikkiaan nukkunut missään muualla kuin sylissä, niin nykyään päiväunet ja illat nukutaan omassa sängyssä. Vaikka kolmonen havahtuu edelleen todella herkästi unijakson vaihtuessa (30-60 minuutin välein), niin usein hän myös nukahtaa takaisin helposti. Sattumaa tai